Avainsana-arkisto: Triathlon

Tärkeimmät kehityskohteet ja tavoitteet kaudelle 2015


Analyysin lähtökohdat

Kesän 2014 kisasuoritukseni on nyt tarpeeksi kaukana takana päin, joten tunnekuohun sijaan pystyn pohtimaan omaa suoritustani analyyttisemmin. Ja toisaalta seuraava kisakausi on vielä niin pitkällä tulevaisuudessa, että mahdollisten isojenkin muutosten tekemiseen on hyvin aikaa. Ennen uuden treenikauden alkua on sopiva hetki analysoida mennyttä kesää ja pyrkiä tunnistamaan tärkeimmät osa-alueet, joiden kehittämiseen pitää kohdistaa erityishuomiota alkavan treenikauden ohjelman suunnittelussa.

Ensi vuoden triathlon-kisakalenterini on jo täynnä, sillä olen #kerääkokosarja-kampanjan myötä hankkinut paikan kaikkiin neljään ensi kesän Finntriathlon-tapahtumaan: 1/8-matka kesäkuussa Vanajanlinnassa, 1/4-matka heinäkuun alussa Vierumäellä, 1/2-matka heinäkuun puolivälissä Joroisissa ja elämäni ensimmäinen täyden matkan triathlon elokuussa Tahkolla. Aikatavoitetta Tahkolle en osaa vielä asettaa – päällimmäisenä tavoitteenani on maaliin asti selviäminen. Sen sijaan Joroisten puolimatkan kisaan tulen osallistumaan toista kertaa, joten myös urheilulliset tavoitteeni tulevat olemaan kovemmat ja tarkemmin määritellyt.

Nykytilanteen analysoinnin lähtökohdaksi on hyvä ottaa suoritukseni kuluneen kesän ainoassa kisassani eli Joroisten Finntriathlonissa. Tarkempi sanallinen kertomus omista Joroisten kisatunnelmistani löytyy ensimmäisestä blogi-kirjoituksestani. Alla olevasta kuvasta löytyy raakaa tulosdataa.

joroinen_2014_tulosdata
Tulokseni Joroisten puolimatkan kisasta tältä kesältä


Uinti

Joroinen 1,9 km: 45 min (sijoitus sarjassani: 111/141)

Uinnin treenaamisen aloitin käytännössä nollatasolta vuosi sitten syksyllä, jolloin osallistuin kahdelle krooliuintikurssille. Sain kukistettua koko ikäni minua vainonneet uintidemonit ja onnistuin hankkimaan tarpeeksi hyvän uimataidon, jotta pystyin vihdoinkin aloittamaan pitkään kiehtoneen triathlon-harrastuksen.

Kuten Joroisten tuloksista näkee, minulla on uinnissa kuitenkin vielä paljon kehittymisen varaa. Viime talven ja kevään uintitreenit keskittyivät pääasiassa pullaria apuna käyttäen tehtyihin pitkiin yhtäjaksoisiin PK-treeneihin, joilla hain henkistä varmuutta sille, että pystyin ylipäänsä selviytymään kahden kilometrin matkasta avovedessä. Uintitekniikan hiominen jäi liian vähälle huomiolle.

Tulevan treenikauden aikana minun on tarkoitus panostaa huomattavasti enemmän uintitekniikan ja sen myötä uinnin taloudellisuuden kehittämiseen. Tulen etsimään avukseni uintivalmentajan ja treeniohjelmarunkoon olen piirtänyt kolme säännöllistä uintikertaa per viikko. Viime treenikaudella kävin uimassa keskimäärin vajaa kaksi kertaa viikossa.

Kehityskohteet:
– Tekniikka ja taloudellisuus

Vahvuudet:
– Ylävartalon lihaskunto

Tavoite ensi kesäksi:
– Parantaa Joroisten puolimatkan uintiaikaa n. 10 minuuttia (45 min -> 35 min)

Keinot tavoitteen saavuttamiseksi:
– Uintivalmennus
– Viikottaisten treenikertojen lisääminen: 2 -> 3
– Tekniikkaharjoitteluun panostaminen


Pyöräily

Joroinen 90 km: 2 h 35 min (sijoitus sarjassani: 41/141)

Jo ennen Joroisten kisaa pystyin arvioimaan, että vahvin osa-alueeni triathlonissa on pyöräily. Olin silti yllättynyt siitä minkälaista vauhtia onnistuin pitämään Joroisissa omalla maantiepyörälläni. En ollut aiemmin osallistunut yhteenkään triathlon- tai pyöräilykisaan, joten minkäänlaista vertailukohtaa ei ollut olemassa. Useamman vuoden säännölliset työmatkapyöräilyt sekä muut pyörätreenit parin viime vuoden aikana ovat näemmä luoneet hyvän pohjan, jonka päälle on nyt kiva lähteä kehittämään pyöräilyominaisuuksiani entisestään. Etenin viime talvena treeniohjelmaan mukaan ottamistani wattbike- ja traineritreeneistä oli paljon hyötyä. Tuntuu mukavalta, että edes jossain kestävyysurheilulajissa pysyn jo nyt kohtalaisen hyvin vauhdissa mukana.

Joroisissa tein yleisen aloittelijan virheen siinä, että lähdin vauhdin ja kisatunnelman huumaamana polkemaan aivan liian kovaa jo heti pyöräilyosuuden alussa. Tämä kostautui loppua kohti hidastuneena pyöräilyvauhtina sekä pahasti alakanttiin menneenä juoksuosuutena. Nostankin tärkeimmäksi pyöräilyyn liittyväksi kehityskohteeksi vauhdinjaon opettelemisen. Monissa triathlon-oppaissa kyseistä asiaa neuvotaan opettelemaan tekemällä käytännössä kaikki treenit nousevalla teholla. Tämä tarkoittaa sekä intervalleja että pidempiä yhtäkestoisia treenejä. Oma tapani treenata on aina ollut oikeastaan päinvastainen, eli kärjistäen siihen tyyliin, että alussa niin kovaa kuin pääsee ja lopussa niin kovaa kuin väsyneillä jaloilla jaksaa.

Toinen huomioitava asia on, että kohtalaisesta pohjasta huolimatta minulla ei ole vielä kokemusta lähellekään sellaisesta kestävyysurheiluhaasteesta mitä ensi vuoden kisaohjelmassani oleva täyden matkan triathlon tulee tarjoamaan. Pyöräilyssä tähän mennessä pisin lenkkini on ollut 102 km ja normaalisti pitkät lenkkini ovat n. 80 kilometrin mittaisia. Tämä tarkoittaa, että peruskestävyyttä pitää treenata talven ja kevään aikana paljon. Ensi kesän kisaohjelmaani sopii mainiosti kesäkuun alussa Tampereella ajettavan Pirkan Pyöräilyn pisin matka, eli 217 km. Se toimii erinomaisena treeninä ja tulee myös kertomaan paljon siitä, millä vauhdilla pystyn myöhemmin kesällä Tahkon täyden matkan triathlonissa polkemaan.

Kehityskohteet:
– Vauhdinjako
– Peruskestävyys täyden matkan triathloniin

Vahvuudet:
– Hyvä fyysinen pohja pyöräilyyn
– Pyöräilen läpi talven

Tavoite ensi kesäksi:
– Ajaa kaikki kisat loppua kohti nousevilla tehoilla
– Parantaa Joroisten puolimatkan pyöräilyaikaa n. 5 minuuttia (2:35 -> 2:30)

Keinot tavoitteen saavuttamiseksi:
– Opetella treenitapa, jossa alku rauhallisemmin ja loppua kohti nouseva teho
– Pitkien lenkkien pidentäminen asteittain
– Työmatkapyöräily sekä wattbike- ja traineritreenit läpi talven
– Pirkan Pyöräilyn pitkä matka tärkeä testikisa Tahkoa ajatellen


Juoksu

Joroinen 21,1 km: 2 h 15 min (sijoitus sarjassani: 126/141)

Etukäteen oletin pystyväni Joroisilla n. 1:50 – 1:55:n juoksuaikaan. Kuten tilastoista voi katsoa, niin jäin siitä n. 20-25 minuuttia. Toki iso tekijä oli se, että poljin pyöräilyosuuden liian kovaa, mutta siitäkin huolimatta olin juoksussa paljon ”jalattomampi” mitä oletin. Ymmärtääkseni vika oli nimenomaan huonossa lihaskestävyydessä ja lihasväsymyksen myötä juoksun aikana entisestään huonontuneessa tekniikassa, sillä sykkeet pysyivät koko ajan varsin matalalla – viimeisellä kierroksella oikeastaan koko ajan PK-alueella. Jalat eivät vaan liikkuneet yhtään sen kovempaa.

Olen viimeisen reilun parin vuoden aikana treenannut juoksua jo jonkin verran. Pystyn tekemään pitkiäkin lenkkejä tasaisella vauhdilla ja sykkeellä, joten hengitys- ja verenkiertoelimistön peruskestävyys pitäisi olla jo kohtalaisessa kunnossa. Sen sijaan juoksun taloudellisuudessa on paljon kehitettävää, kuten myös lihaskestävyydessä. Olen luonnostani huono kestävyysjuoksija, eivätkä pitkän matkan juoksuun vaadittava tekniikka, asento ja lihasten käyttö luonnistu minulta automaattisesti. Tarvitsisinkin pätevän valmentajan analysoimaan isoimmat ongelmakohtani ja kertomaan ohjeet niiden korjaamiseksi.

Tulen nostamaan kovien treeniviikkojen juoksumääriä aika paljon verrattuna viime treenikauteen. Tulen myös muuttamaan treenirytmiäni siten, että palautumisviikkoja tulee useammin. Pyrin tällä tavalla huolehtimaan siitä, etteivät kasvaneet juoksumäärät tule aiheuttamaan ongelmia. Tulen myös lisäämään jalkoihini kohdistuvaa lihaskuntotreeniä salilla sekä ottamaan treeniohjelmaan mukaan lyhyitä vetotreenejä, mäkivetoja sekä loikka- ja hyppytreenejä. Lisäksi tulen kiinnittämään huomiota siihen kuinka paljon aikaa vietän jaloillani normaalissa arkielämässä. Toimistotyöntekijänä tulee helposti istuttua aivan liikaa, mikä on myrkkyä juoksussa tarvittavalle lihaskunnolle ja liikkuvuudelle.

Minulle ei tuota ongelmia juosta talvella lähes kelissä kuin kelissä, joten pyrin olemaan hyvässä juoksukunnossa jo keväällä. Välitavoitteenani matkalla kohti kesän triathlon-kisoja tulee olemaan nykyisessä kotikunnassani Lempäälässä toukokuussa järjestettävä perinteinen Ideapark-juoksu, jossa tavoittelen oman puolimaratonennätykseni selkeää parantamista.

Kehityskohteet:
– Tekniikka, taloudellisuus ja lihaskestävyys

Vahvuudet:
– Hengitys- ja verenkiertoelimistön peruskunto
– Tykkään juosta myös talvella

Tavoite ensi kesäksi:
– Ideapark-juoksussa toukokuussa puolimaraton alle 1:40
– Joroisten puolimatkan juoksuajan parantaminen n. 25 minuuttia (2:15 -> 1:50)

Keinot tavoitteen saavuttamiseksi:
– Juoksun treenimäärien nosto: 20-30 km/viikko -> 40-50 km/viikko
– Enemmän lihaskuntotreeniä salilla
– Juoksutekniikkaan ja –tehokkuuteen kohdistuvien treenien ottaminen mukaan treeniohjelmaan
– Mahdollinen juoksuvalmentajan apu
– Koko treenikauden ajan vähintään kerran viikossa pyöräily+juoksu-yhdistelmätreeni


Yhteenveto

Ylempänä listasin jo tämän hetkiset tavoitteeni Joroisten puolimatkan osalajien aikaparannuksille: uinti 10 min + pyöräily 5 min + juoksu 25 min = yhteensä 40 min. Tämän kesän aikani oli 5:45, joten ensi vuonna tavoittelen aivan viiden tunnin pintaan tulevaa kokonaisaikaa.

Tiedän, että se on minulle erittäin kova tavoite ja vaatii optimaalista onnistumista sekä treenikaudella että kisatapahtumassa – etenkin kun treenien jaksotus tähtää vasta yhtä kuukautta myöhempään ajankohtaan Tahkolle. Pidän tavoitetta kuitenkin siinä määrin realistisena, että uskallan sen tässä julkisesti kertoa. Muutenkin kovat tavoitteet ovat minulle enemmänkin positiivisen motivaation lähteitä päivittäiselle tekemiselle – eivätkä missään tapauksessa onnistumisen tunteen määritteleviä rajoja itse kisasuorituksen osalta.

Treenaamisessa pyrin lisäämään määrää, säännöllisyyttä, suunnitelmallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Lisäksi aion panostaa aiempaa enemmän lihashuoltoon, ravitsemukseen ja palautumiseen. Tällä hetkellä minulla on työn alla vuositason treeni-/kilpailusuunnitelman rakentaminen sekä tarkemman viikko-ohjelman rungon hahmotteleminen. Tulen esittelemään suunnitelmiani tarkemmin tulevissa blogikirjoituksissani.


Miten löysin kestävyysurheilun


Lapsuus ja nuoruus

Liikkuminen oli minulle lapsena aina fyysisesti helppoa ja luonnollinen osa lähes jokapäiväistä elämääni. Etenkin räjähtävää nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa olin luonnostani lahjakas. Olin kuitenkin luonteeltani ujo ja varautunut lapsi, joten omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli aina kovan työn takana. Rakastin urheilun seuraamista ja tykkäsin itsekin kilpailemisesta, mutta ainoastaan turvallisessa ympäristössä. En koskaan pystynytkään ottamaan niitä tarvittavia askeleita uusien ihmisten ja paikkojen kohtaamisessa, mitkä olisi vaadittu, jotta olisin voinut aloittaa tavoitteellisen treenaamisen jo nuorena ja testata mihin asti kykyni olisivat riittäneet. Se harmittaa minua välillä edelleenkin.

Innostukseni urheilemista kohtaan lopahti käytännössä kokonaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Siinä vaiheessa elämäni oli täynnä aikuiseksi kasvamisen opettelemista. Alkoholista olin löytänyt itselleni keinon huijata ujouteen taipuvaista luonnettani ja lisäksi luulin, että nuorena miehenä oleminen vaatisi tietynlaisen roolin esittämistä. Roolin, johon kuuluisivat alkoholin lisäksi myös tupakka, baarit ja uhoaminen. Olinkin jo hyvässä vauhdissa kyseisen roolin opettelussa kunnes tapasin nykyisen vaimoni – onneksi jo 22-vuotiaana. Löysin sielunkumppanin, joka rauhoitti minut ja jonka seurassa ymmärsin, ettei miehenä oleminen vaadikaan minkäänlaisen roolin esittämistä, vaan jokainen meistä saa olla avoimesti ihan oma itsensä. Alkoholi, tupakka ja baarit jäivät, aloin jälleen seuraamaan urheilua aktiivisesti. Omaan urheilemiseen en silti vielä siinä vaiheessa löytänyt uutta kipinää. Fyysinen kuntoni laskikin vielä useamman vuoden ajan. En kuitenkaan itse ymmärtänyt edes ajatella koko asiaa, sillä olin lapsena liikkunut ja treenannut jatkuvasti asiaa sen kummemmin tiedostamatta. Omassa mielikuvassani olinkin edelleen se sama hyväkuntoinen Olli. Totuus oli kuitenkin aivan toinen.

Ja tuo totuus räpsähti silmilleni keväällä 2005, kun olin työharjoittelussa Lontoossa ja osallistuin työporukkamme jalkapallopeleihin. Jo muutaman spurtin jälkeen henki meinasi loppua, suussa maistui veri ja reidet vapisivat väsymyksestä. Olin aivan ihmeissäni ja kummastelin, että mitä tämä tarkoittaa. Häpesin itseäni. Huonoa kuntoani säikähtäneenä juoksinkin muutamina iltoina aivan liian kovavauhtisia ja lyhyitä lenkkejä Lontoon esikaupunkialueen kaduilla. Kiinnostus lopahti nopeasti.

Muutin kesällä 2005 takaisin Suomeen, sain opintoni päätökseen ja hankin ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Enää ei tarvinnut elää opiskelijabudjetilla, mikä tarkoitti, että myös kaikkiin mahdollisiin herkkuihin oli hyvin varaa. En urheillut enkä ajatellut ollenkaan mitä suuhuni laitoin. Perjantai-pizza ja viikonloppu-oluet tulivat osaksi normaalia ruokavaliotani. Tuloksena se, että lihoin reilun vuoden aikana n. 20 kiloa. Omakuvani tuntui todella vieraalta.


Vapaaottelu

Vuoden 2006 syksyllä päätin tehdä asialle jotain. Ilmoittauduin potkunyrkkeilyn alkeiskurssille ja aloin treenaamaan lajia pari kertaa viikossa. Jätin oluen juomisen ja aloin syömään terveellisemmin. Tulosta tuli nopeasti. Painoni putosi 15 kiloa muutamassa kuukaudessa. Olo oli huomattavasti parempi ja kesällä 2007 tunsin itseni pitkästä aikaa omaksi urheilevaksi itsekseni. Muutto toiselle paikkakunnalle aiheutti kuitenkin lyhyen katkoksen treenaamiseen ja paino nousi jälleen jonkin verran. Ymmärsin kuitenkin koko ajan, mitä hyvässä kunnossa oleminen tarkoittaa ja olin myös valmis tekemään siihen vaadittavan työn. Heti Tampereelle muuton jälkeen syksyllä 2008 aloitinkin vapaaottelun harrastamisen.

Pidin lajista kovasti. Treenasin paljon ja ahmin treenien ulkopuolellakin kirjallisuutta ja tekniikkavideoita. Tuntui mahtavalta urheilla tosissaan. Teinkin itselleni lupauksen, että tulisin olemaan siihenastisen elämäni kovimmassa kunnossa 30-vuotissyntymäpäivänäni. Sain pidettyä lupaukseni.

_MG_5049
Voitto, joulukuu 2010

Ahkera treenaamisen lisäksi olin lajissa myös ominaisuuksiltani lahjakas. Amatööriurani lähtikin vapaaottelussa hyvin käyntiin ja seuraava askel olisi ollut kasvattaa treenimääriä entisestään tähtäimessä lajin kansallinen huippu ja ammattilaisottelut. Useat seurakaverini, joiden kanssa sparrailtiin omalla salilla ja kierreltiin yhdessä amatöörikisoja, tekevätkin nyt uraa ammattilaiskehissä. Itse en kuitenkaan pystynyt/halunnut/osannut mahduttaa pääasiassa arki-iltoina ja viikonloppuiltapäivinä tapahtunutta treenaamista paljon matkustamista vaatineen työni ja kaksilapsisen perheen arjen pyörittämisen rinnalle. Olisin halunnut treenata enemmän, mutta samaan aikaan olisin halunnut ajan riittävän myös kaikkeen muuhun. En pystynyt repeämään joka suuntaan. Se aiheutti stressiä, huonoa mieltä ja turhia itsestäni johtuneita riitoja kotona.

Oli tehtävä raskas päätös ja lopetettava lupaavasti alkanut taival jo alkumatkalla. Päätös oli kova, sillä olin jo 32-vuotias, joten ymmärsin haudanneeni viimeisen mahdollisuuteni ihan oikean kilpaurheilu-uran rakentamiseksi. Se oli asia, josta olin lapsena haaveillut, mutta jonka tavoittelemiseen kanttini ei ollut riittänyt, ja johon minulle oli yllättäen vielä vanhemmalla iällä tarjoutunut mahdollisuus. Usean vuoden kilpailemiseen tähtäävän treenaamisen jälkeen en osannut sillä hetkellä ajatellakaan vain vähentäväni treenimääriä ja lopettavani kilpailemista – tarvitsin täydellisen irtautumisen koko ympäristöstä. Lopettaminen tuntui kuitenkin jopa niin pahalta, että koin jonkin aikaa fyysistä pahoinvointia ajatellessani koko lajia.

Kamppailu-urheilun parissa olin kuitenkin saanut treenattua itseni kuntoon ja olin saanut ison annoksen itseluottamusta. Lisäksi painoluokkalajin urheilijana olin oppinut syömään terveellisemmin. Toki kestävyysominaisuuteni olivat huonossa kunnossa, mutta en tajunnut sitä vielä silloin. Kipinä urheilemista kohtaan oli leimahtanut kunnolla liekkeihin. Tunsin olevani jälleen oma urheileva itseni. En halunnut hukata sitä, joten säännöllisen urheilun lopettaminen ei ollut missään nimessä vaihtoehto. Piti vaan keksiä paremmin omiin aikatauluihini sopiva laji.


Kestävyysurheilu

Otin pieneksi hetkeksi etäisyyttä omaan tilanteeseeni ja aloin miettimään asioita analyyttisemmin ja enemmän ulkopuolisin silmin katsottuna. Yritin miettiä minkälainen treenaaminen olisi helpointa mahduttaa ruuhkavuosia elävän perheenisän arkeen. Aika pian aloin leikitellä ajatuksella triathlonista. Nuorempana ihailin Ironman-kisailijoita ja pidin heitä yli-inhimillisinä urheilijoina. En kuitenkaan koskaan ollut osannut kuvitellakaan itseäni triathlonistiksi, tai ylipäänsä minkäänlaiseksi kestävyysurheilijaksi. En osannut uida kuin aivan maksimissaan 25 metriä yhteen menoon. Lisäksi pidin itseäni fyysisesti täysin sopimattomana pitkän matkan juoksuun, enkä suoraan sanottuna ollut edes kovinkaan väärässä. Olin jo lapsena lahjakas nopeutta vaativissa lajeissa, kuten sprinttijuoksussa, pituushypyssä ja spurteissa jalkapallokentällä. Sen sijaan kestävyysjuoksussa olin aina ollut huono. Pyöräilyyn minulla onneksi oli sentään jonkinlainen pohja, sillä olin jo useamman vuoden ajan harrastanut ahkerasti työmatkapyöräilyä.

Epäröinnin ja asian pureskelun jälkeen sain itseni hyväksymään ajatuksen, että triathlon voisi olla sopiva laji. Treenaaminen olisi erittäin haastavaa ja monipuolista, ja mikä parasta treeniaikataulut voisi laatia omaan kiireiseen elämään sopiviksi. Lisäksi käänsin huonon lähtötasoni valtavaksi motivaation lähteeksi, josta pystyn ammentamaan treeni-intoa edelleenkin ja varmasti vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Kun lähtötaso on surkea, niin kehittyminen hyvälle tasolle tulisi vaatimaan paljon järkevää työtä. Ja juuri sen työn suunnittelu ja toteuttaminen minua niin kovasti kiehtoo.

Keväällä 2012 aloitin kestävyysurheilun opiskelun aivan alkeista. Ensimmäistä kertaa luin peruskestävyysharjoittelun tärkeydestä. Olin onneni huipulla kun tein elämäni ensimmäisen 10 kilometrin juoksulenkin ilman pohkeiden, jalkapohjien ja polvien raastavaa kipua. Toki juoksutahti oli aluksi ”huimat” 7:30 min/km, mutta se ei minua haitannut yhtään. Nautin siitä, että pystyin lähtemään treenaamaan silloin kun halusin, tarvittaessa vaikka joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Ymmärsin pian, miksi kestävyysurheilu on niin suosittua samassa elämäntilanteessa olevien ikätoverieni keskuudessa: treeniajat saa helposti sovitettua hektiseen arkeen ja lenkit ovat erittäin terapeuttisia ja rauhoittavia hetkiä kiireisen elämän keskellä.

Ensimmäisen maantiepyöräni hankin alkukesästä 2012. Ensimmäisiä kertoja uudella kevyellä pyörällä ajaessa vauhti tuntui suorastaan pelottavan kovalta…aivan mahtavalta! Harva asia tuntuu edelleenkään niin hyvältä kuin aikaisten kesäsunnuntaiaamujen pitkät pyörälenkit rauhallisella maantiellä auringon noustessa.

Kesän 2012 aikana pyörälenkkien pituudet ja vauhdit alkoivat kasvamaan, kuten samoin myös juoksulenkkien – tosin vähän vaatimattomammalla tasolla. Pääsin nopeasti kärryille omasta sen hetkisestä tasostani ja siitä minkälaisin askelin pystyisin kehittymään. Lisäksi ymmärsin, että kykyni eivät riittäisi kilpailemaan kärkisijoista, vaan taistelisin itseäni vastaan. Tein karkeapiirteisen tavoiteohjelman oman kestävyyskuntoilijan urani ensimmäisille vuosille: syksyllä 2012 puolimaraton, vuonna 2013 täysi maraton, vuonna 2014 puolimatkan triathlon, ja mikäli kaikki menisi hyvin, niin vuonna 2015 täyden matkan triathlon. Kolme ensimmäistä askelta on nyt otettu ja ensi vuoden elokuussa olisi tarkoitus osallistua täyden matkan kisaan Tahkon Finntriathlonissa.

Tällä hetkellä nautin kovasti kuntourheilusta. Triathlonin parissa saan opetella uusia asioita, kehittää itseäni, haastaa omia rajojani ja kokea mahtavia tunnetiloja. Fyysinen kuntoni paranee koko ajan ja säännöllinen liikkuminen pitää minut hyvällä mielellä. Lisäksi voin osallistua hienoihin tapahtumiin ja saan tutustua mahtaviin ihmisiin. Tulen hyvin todennäköisesti viihtymään kestävyysurheilun tarjoamien erilaisten haasteiden parissa vielä pitkään. Tämän vuoden alussa pystyin myös tekemään paluun kamppailu-urheilun maailmaan. Treenaan lukkopainia suunnilleen kerran viikossa ilman minkäänlaisia kilpailullisia tavoitteita. Se on loistavaa vastapainoa triathlon-harjoittelulle sekä fyysisesti että henkisesti. Harrastusteni ja perhe-elämän osalta tunnen nyt eläväni onnellista ja itseni näköistä elämää!

Finntriathlon Joroinen 2014 – Ensimmäinen triathlon-kisani


Taustaa

Aloitin kestävyysurheilun harrastamisen n. 2 vuotta sitten keväällä 2012, kun aloin etsimään uutta urheiluharrastusta erinäisten syiden vuoksi päättyneen vapaaottelu-urani tilalle. Olin ihaillut triathlonia ja triathlonisteja jo pikkupojasta lähtien. Minun oli kuitenkin aina ollut suorastaan mahdotonta nähdä itseäni triathlonistina, sillä ensinnäkään en osannut uida ja toisekseen olin suorastaan surkea kestävyysjuoksussa.

Tänä kesänä, eli n. kahden vuoden työn jälkeen olin kuitenkin saanut itseni siihen kuntoon, että tiesin pystyväni osallistumaan elämäni ensimmäiseen triathlon-kisaan. Tulen kirjoittamaan matkastani kohti triathlon-kuntoa tarkemmin tulevissa blogi-kirjoituksissani, mutta nyt Joroisten puolimatkan (1,9 km uinti + 90 km pyöräily + 21,1 km juoksu) kisaraportin pariin…


Valmistautuminen

Ensimmäinen triathlon-kisani jännitti jonkin verran, mutta jännittäminen oli kuitenkin koko ajan tietyllä tavalla mukavaa jännitystä, eikä samanlaista välillä kauhunsekaistakin jännitystä, mitä koin ennen vapaaottelumatseja.

Varsinaisista kisasuorituksista suurin jännityksen aihe oli uinti. Viime syksynä en osannut uida kuin maksimissaan 25 metriä yhteen putkeen. Kasvojen laittaminen veteen aiheutti hengityksen salpaantumisen, joka esti hapen kulkemisen mihinkään suuntaan. Koin suoranaista vesikammoa. Syksyllä alkaneen ahkeran työn tuloksena olin saanut itseni jonkinlaiseen uintikuntoon, mutta vielä tänäkin kesänä yksin avovedessä uidessa vanha vesikammo meinaa hiipiä ajatuksiini. Uiminen vaatii minulta edelleen kovaa mielen hallintaa ja keskittymistä, että saan pidettyä ajatukseni kurissa.

Toiseksi jännitin sitä, että osaanko hoitaa kaiken valmistautumisen kunnolla. Ovatko kaikki varusteeni oikeassa paikassa ja olenko minä itse aina oikeassa paikassa. Tämä jännitys alkoi kuitenkin purkautumaan jo siinä vaiheessa kun päästiin perjantaina kisapaikalle ja huomasin kuinka hyvin kaikki järjestelyt toimivat. Piti vain tehdä niin kuin ohjeissa sanottiin ja kaikki menisi OK.

Hoidin jo kisaa edeltävänä iltana ilmoittautumisen, kisainfon sekä juoksuvarusteiden ja pyörän viemisen. Lisäksi tutustuin valmiiksi vaihtoalueisiin, jotta kisan aikana ei tarvitsisi siellä ihmetellä. Rannassa käyminen rauhoitti mieltäni entisestään. Uintireitti näytti ilta-auringon laskiessa kauniilta ja suorastaan houkuttelevalta. Vaihdoin jokusen sanan muutaman muun uintireittiä katseellaan mittailevan kilpakumppanin kanssa. Tunnelma oli mukavan leppoisa. Mietin, että tuosta portista kun nousen rannalle seuraavana päivänä, niin kisan minulle pahin osuus olisi silloin takana.

WP_20140718_007

Aikatavoitetta en varsinaisesti itselleni ollut asettanut, mutta olin laskeskellut, että jos kaikki menee täydellisen hyvin olisi minulla mahdollisuudet n. 5:30-aikaan.


Uinti

Kisapäivänä keli oli uintia ajatellen mitä mainioin. Aurinko paistoi, vesi oli lämmintä ja aallokko matalaa. Lisäksi mieltäni huojensi se, että uimaan ei lähdettäisi yhtenä suurena porukkana, vaan ikäryhmittäin, jolloin suurta ruuhkaa ei ollut odotettavissa. Lähdön hetken lähestyessä en jännittänyt enää oikeastaan yhtään. Tunnelma kisapaikalla oli mahtava ja samassa tilanteessa olevia kilpakumppaneita oli ympärillä joukoittain. Tunsin eläväni hetkessä, aistin valppaina ja mieli hallinnassa. Suorastaan odotin lämpimään järveen pääsyä ja rankan kisaurakan aloittamista.

Asetuin lähtökarsinassa 30-34-vuotiaiden miesten ryhmän takaosaan. Lähdön jälkeen kokeilin ensin peesausta muutaman kovemman uimarin perässä, mutta lopulta hain oman väyläni, jolloin ei tarvinnut varoa edessä olevien jalkoja. Otin uinnin alusta asti tosi rauhallisesti. Uin omaa tahtiani ja pyrin olemaan ajattelematta jäljellä olevaa uintimatkaa.

Pystyin suorastaan nauttimaan uimisesta! Vesikammosta ei ollut tietoakaan ja pysyin omassa rytmissäni hienosti koko ajan. Viimeisen kääntöpaikan ruuhkassa minun piti ottaa pari rintauintivetoa, mutta muuten koko matka meni kroolilla. Tähystäminen sujui myös paremmin kuin olin osannut kuvitella – ainostaan kisajärjestäjien oranssit paidat ja oranssit kääntöpoijut meinasivat välillä mennä sekaisin. Jalkapohjissa oli muutamia kramppeja uinnin aikana, mutta nekin tilanteet pystyin hallitsemaan rauhallisesti.

Viimeisellä suoralla annoin itselleni jo luvan miettiä sitä, että tulen selvittämään uintiosuuden kunnialla läpi. Vain viimeiset sadat metrit oli jäljellä ja uinti oli tuntunut suorastaan helpolta. Nautiskelin tunteesta ja uin rauhallisesti kohti edessä päin siintävää rantautumiskaarta. Ruuhkaa oli lopussa jonkin verran, mutta sekin tuntui lähinnä vain hienolta asialta – kuuluuhan ruuhkassa uiminen ehdottomasti triathloniin!

Käytin uintiin aikaa n. 45 minuuttia, eli tuli otettua jopa omaan vaatimattomaan tasoonikin nähden liian rauhallisesti… Mutta se ei haitannut yhtään. Vaihtopaikalle tultaessa oli aivan mahtava olo. Vaimo ja lapset olivat aivan vaihtoalueen vieressä ja oli mahtava kuulla vaimon onnittelut urakan jälkeen. Hän kuitenkin tietää tarkalleen kuinka iso asia uinnin läpäiseminen minulle oli.

uinti

Henkinen haaste oli nyt selätetty ja loppukisa tulisi olemaan omien fyysisten rajojen testaamista, taistelemista ja rajusta kisasta nauttimista.

Vaihtopaikalla koin itseni ensimmäistä kertaa triathlonistiksi. Koin iloa ja ylpeyttä, että pystyin kuulumaan tähän mahtavaan porukkaan, jota olin ihaillut jo pikkupojasta lähtien.


Pyöräily

Tiesin etukäteen, että pyöräily tulisi olemaan vahvin osa-alueeni. Suunnittelin etukäteen, että ajaisin n. 32-33:n keskinopeudella. Vauhdin huuma vei kuitenkin mennessään. Keli oli pyöräilyä ajatellen täydellinen – aurinkoinen, lämmin ja tyyni. Reitti oli mukavan tasainen ja vauhdikas, maustettuna pienillä kumpareilla. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa suljetulla tiellä ja muita kilpailijoita vastaan. Aloinkin ohittelemaan minua nopeampia uimareita toinen toisensa perään. Jalat tuntuivat erittäin hyviltä ja ajaminen suorastaan nautinnolliselta. Syke oli huomattavasti korkeammalla kuin mitä olin ajatellut ja vauhtikin oli kovempaa, mutta ajattelin että antaa mennä vaan, kun tuntui niin hyvältä. Kääntöpaikalla katsoin kelloa – aikaa oli kulunut vain n. 1:15, eli olin 2:30-vauhdissa!

65 kilometrin jälkeen jaloissa alkoi tuntua. Tajusin, että omiin kykyihini nähden ylikova vauhti alkoi kostautumaan. Otinkin muutamat alamäet rullaten ja jalat palautuivat jonkin verran, joten en malttanut keventää vauhtia paljoakaan. Viimeisen kympin aikana aloin kuitenkin lopulta ymmärtämään, että tuli tehtyä virhe. Jalat olivat ihan lopussa ja tajusin, että juoksuosuudesta tulisi erittäin vaikea.

Yritin pyöräilyn lopussa vielä vähän rauhoitella ja palautella, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä. Meinasin kaatua väsyneillä jaloillani, kun hyppäsin pyörän selästä vaihtopaikalle tullessani. En siinä vaiheessa edes hoksannut katsoa kellosta, että kuinka kauan pyöräilyyn oli mennyt aikaa tai että mikä oli siinä vaiheessa kisan kokonaisaikani. Mietin vain, että millä ihmeellä pystyisin juoksemaan puoli-maratonin aivan tyhjiksi poljetuilla reisilläni. Eivätkä jalat olleet pelkästään väsyneet, vaan lisäksi oikeassa takareidessä alkoi tuntumaan ikäviä krampin oireita.

Vasta juoksun jälkeen maaliin tultuani tarkistin pyöräilyaikani, joka oli n. 2:35, eli keskinopeus vajaa 35 km/h. Maantiepyörällä ajettuna, ensimmäisessä triathlon-/pyöräily-kisassani, olen siihen erittäin tyytyväinen!


Juoksu

Vaihdoin juoksukamat ylleni kaikessa rauhassa. Vaihtopenkiltä nouseminen tuntui jaloissa tosi raskaalta. Ennen kisaa olin miettinyt n. 5:15-kilometrivauhtia. Aloitinkin n. 5:15 vauhtia, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen tajusin, etteivät jalkani yksinkertaisesti liiku niin kovaa. Hidastin vauhtia ensin 5:30:een, mutta en pystynyt ylläpitämään sitä. Sitten ajattelin että juoksen n. parin tunnin vauhtia, eli 5:40, mutta sekin oli liian kovaa. Hidastin vauhtia koko ajan – tai en tietoisesti hidastanut, vaan vauhti hidastui itsestään, kun tönköt jalat eivät vaan pystyneet viemään minua eteen päin yhtään sen kovempaa. Lisäksi vatsassani tuntui tosi huonolta. Pyöräilyn aikana syömäni patukat eivät olleet sulaneet kunnolla ja tuntui siltä että vatsa oli ihan täynnä. Otin vielä juoksun ensimmäiseltä huoltopaikalta suolakurkkuja, jonka jälkeen alkoi tuntua siltä että pitää aivan kohta työntää sormet kurkkuun. Vatsaani alkoi myös pistämään. Ensimmäinen kierros oli tosi kovaa taistelua.

Toisen kierroksen aikana vauhdin hidastuminen tasaantui n. 6:30:n kilometrivauhdiksi, eli varsinaisesta juoksusta ei oikein enää voinut puhua. Huoltopisteillä kävelin ja join vettä ja kaadoin vettä päälleni. Lisäksi katsojien ylimääräiset letkukastelupisteet olivat mahtavia. En syönyt enää mitään loppumatkan aikana, enkä juonutkaan muuta kuin vettä, johon otin suolaa vähän sekaan. Vatsani alkoikin vähitellen helpottamaan. Kuuma keli ei minua niinkään haitannut. Olen onneksi aina pitänyt lämpimässä treenaamisesta ja sain nytkin pidettyä ruumiinlämpöni hyvin hallinnassa.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni sain jo maaliin tulleelta Alexander Stubbilta ylävitosen ja onnen toivotukset. Lisäksi juottopisteen jälkeen olivat vaimoni ja kaksi tytärtäni kannustamassa. Siinä vaiheessa liikutuin niin, että tuli pala kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Mielessä pyöri kaikki treenitunnit, joita olin tavoitteen saavuttamiseksi tehnyt ja kuinka vilpitöntä tukea olin perheeltäni saanut. Ja nyt tälläkin reissulla vaimo ja pienet lapset olivat jaksaneet elää koko ajan mukana ilman yhtäkään valitusta tai kyllästymisen oiretta. Tunsin itseni käsittämättömän onnelliseksi ja alaleuka väpättäen lähdin viimeiselle kierrokselle. Siinä vaiheessa myös ymmärsin, että tulisin selviämään maaliin asti ja osasin jo sen verran laskea, että tulisin selviämään sentään alle kuuden tunnin.

Viimeisellä kierroksella yritin pakottaa jalkojani jonkinlaiseen loppukiriin, mutta jalat vastasivat vain räkäisellä naurulla. Jatkoin tutuksi tullutta n. 6:30-kilometrivauhtia maaliin asti. Juoksun loppuajaksi tuli n. 2:15, eli yli 20 minuuttia hitaammin, mitä olin suunnitellut.

Maalilinjan ylitin kokonaisajassa 5:45, johon olen tyytyväinen, vaikka optimitavoitteestani jäinkin. Kokemus oli sellaista tunteiden ja tuntemusten vuoristorataa, että loppuajalla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Maaliin tulon jälkeen tunteet nousivat vielä uudestaan pintaan. Kova työni omien rajojeni ylittämiseksi, kaikki treenikilometrit, perheen tuki ja yhteinen kokemus heidän kanssaan, kisan aikana koetut tuntemukset: uimisen selvittäminen ja suorastaan siitä nauttiminen, mahtava vauhdin tunne pyöräilyssä ja juoksun nautinnollinen kärsimys, sekä tietenkin mahtava tapahtuma kokonaisuudessaan – kaikki ne iskivät tajuntaan muutamia minuutteja maaliintulon jälkeen kun pahin rasitus oli mennyt ohi.

Ensimmäinen triathlon-kisani on nyt takana ja kokemus oli huikea. Laji imaisi minut viimeistään nyt täysin pauloihinsa. Aloin jo välittömästi maaliintulon jälkeen miettimään talven treenejä ja ensi kesän kisoja. Ensimmäinen kisakokemus oli osoittanut selvästi, että missä minulla on eniten kehitettävää ja mitkä asiat ovat parhaalla tolalla. Tällä hetkellä onkin kova hinku päästä korjaamaan omia heikkouksiani sekä entisestään parantamaan vahvoja osa-alueitani. Ensi kesän kisoissa aikani ovat toivottavasti sitten selvästi parempia. Mutta nyt nautin vielä hetken aikaa tästä tunteesta.

Finntriathlon Joroinen 2014 Finisher