Kisaraportti: Finntriathlon Tahko 2015

Viikko sitten Tahkolla suorittamani ensimmäinen täyden matkan triathlon oli vavisuttava kokemus. Matka oli fyysisesti paljon rankempi kuin osasin etukäteen ajatella. Toisaalta taas henkinen vahvuuteni yllätti minut.

Suoritus oli niin pitkä, että siirryin sen ajaksi ikään kuin omaan maailmaan. Pystyin psyykkaamaan itseni sellaiseen mielentilaan, jossa esimerkiksi hyväksyin täysin juoksuosuuden jokaisella askeleella tuntuneen kivun, enkä antanut sen masentaa, vaan koin sen osaksi senhetkistä normaalia olotilaa.

Pystyin suorastaan nauttimaan koko päivän kestäneestä urakasta. Kyse ei ollut pelkästään urheilusuorituksesta, vaan matkasta oman fyysisen ja henkisen suorituskyvyn rajoille. Ja mikä parasta, matka päättyi osaltani onnellisesti maaliviivan ylittämiseen.

Ennakkotunnelmat

Kirjoittelin jo aiemmin ennakkotunnelmistani ennen Tahkoa. Tuon blogitekstin julkaisun jälkeen tein vielä yhden tosi lyhyen juoksulenkin pari päivää ennen kisaa ja huomasin, etteivät jalkani olleet edelleenkään palautuneet Joroisilta. Oli täysi arvoitus, että mitä vauhtia juoksu Tahkolla kulkisi vai kulkisiko ollenkaan.

Mietin moneen kertaan, että haukkasinko liian ison palan, kun olin lähdössä täydelle matkalle niin heiveröisellä kestävyysurheilupohjalla. Vasta kolme vuotta sitten täysin nollista aloitettu kestävyysjuoksuharjoittelu ei ollut selvästikään ehtinyt vielä muokkaamaan jalkojeni lihaskestävyyttä sille tasolle, että ne olisivat kestäneet kesän tiiviin kilpailukalenterin luoman rasituksen.

Onnistuin kuitenkin sysäämään epävarmat ajatukset sivummalle ja keskityin vain kisapäivään valmistautumiseen. Kesän neljä aiempaa triathlon-kisaa olivat tuoneet rutkasti varmuutta ja rutiinia varusteiden, kisainfojen ja muiden järjestelyjen hoitamiseen. Odotin kisapäivää rauhallisena, mutta samalla tuntien mahanpohjaa kutittelevan mukavan jännityksen.

Kisareitit

Reitteihin en ehtinyt tutustumaan paikan päällä etukäteen, mutta tiedossa oli, että Tahkolla kilpaillaan normaalia IRONMAN-reittiä mäkisemmässä maastossa.

Uinti tehdään kahtena kierroksena, joista toisen jälkeen uidaan Tahkolahden poikki kulkevan sillan alitse ja sen jälkeen vielä muutaman sadan metrin matka lahden pohjukkaan. Uintimatka 3,8 km.

Pöyräilyosuudella ajetaan ensin muutaman kilometrin siirtymä vaihtoalueelta, sitten reilun 20:n kilometrin mittainen mäkinen reitti neljään kertaan edestakaisin ja sen jälkeen vielä siirtymä takaisin vaihtoalueelle. Pyöräilymatka 180 km.

Neljään kertaan kierrettävä juoksulenkki kiemurtelee Tahkon maisemissa. Maasto on mäkistä ja vaihtelevaa. Ylämäkeä, alamäkeä, asvalttia, soraa, metsäpolkua ja erikoisuutena vielä Tahkolahden ylitys samaa siltaa pitkin, jonka alitse uintireitti kulkee. Juoksumatka 42,2 km.

Kisa-aamu

Herätyskello soi 4:30. Liimasin kisanumerotatuoinnit käsivarsiin, pumppasin pyöränrenkaat ja tarkistin vielä, että kaikki varusteet olivat oikeissa kasseissaan. Sitten hotellin aamupalalle. Siellä oli iso joukko muitakin täydelle matkalle lähtijöitä nieleskelemässä aamiaistaan.

Aamupalan jälkeen raahasin pyörän ja vaihtopussit muutaman sadan metrin päähän vaihtoalueelle. Ilma oli viileä ja tuuli oli voimakas. Järvellä näkyi korkeahkoa aallokkoa, joten tiedossa olisi lisää haastetta uintiosuudelle.

Ulkona oli sen verran kylmä, että varusteiden viennin jälkeen oleskelin hotellihuoneessa ja katselin ikkunasta muiden kisailijoiden valmistautumista. Täytyy sanoa, että aivan lähtö-/maalialueen vieressä sijainnut Sokos Hotel Tahkovuori oli kyllä logistisesti nappivalinta majoittumiselle.

Vasta noin 20 minuuttia ennen lähtöä sujahdin märkäpukuuni ja kävelin hotellilta alas rantaan. Tein vedessä pienen totuttelulenkin. Vesi tuntui viileältä verrattuna kotijärveen. Aallokko vatkasi voimakkaasti ja oli uintisuunnasta riippuen joko enemmän tai vähemmän häiritsevää.

Kiipesin takaisin laiturille ja rupattelin vielä hetken tutun kilpakaverin kanssa. Molskahdin pitkältä sillalta aaltojen sekaan noin viisi minuuttia ennen starttia. Vesi tuntui nyt vähän lämpöisemmältä kuin verryttelyuinnin aikana. Korkea aallokko pärskyi naamalle, kun odottelin vedessä kisan alkua.

Uinti 3,8 km

Tasan kello 8:00 päästiin matkaan. Uintiväylä oli leveä, joten kaikki löysivät melko vaivattomasti oman tilansa ja suuremmilta ruuhkilta vältyttiin.

Heti aluksi pulikoitiin ihan suoraa vasta-aallokkoon. Oma uintini lähti tahmeasti liikkeelle. Olin tehnyt Joroisten kisan jälkeen melkein kaikki uintitreenit uimahallissa ilman märkäpukua, joten olkapäät olivat aluksi ihmeissään. Lisäksi kovaan aallokkoon tottuminen kesti aikansa. Vaikka ruuhkaa ei kovasti ollutkaan, niin ensimmäisellä noin 700-800 metrin mittaisella suoralla joku meni edessäni koko ajan siksakkia, mikä hankaloitti omaan rytmiin pääsemistä.

Ensimmäisen kääntöpoijun jälkeen uitiin hetki sivuaallokkoon. Se olikin aikamoista veivaamista. Aamupalalla juomani appelsiinimehu nousi kurkkuun – ja hedelmälihat olivat tälläkin kertaa mukana. Onneksi sivutuuliosuutta ei uintireitille osunut kovinkaan pitkää matkaa.

Myötäaallokkoon tehty paluumatka sujuikin sitten mukavammin. Olkapäät alkoivat lämpiämään, pääsin uimaan paremmin omassa rauhassa ja takaa päin tulleilla aalloilla oli kiva ratsastella. Pian oltiinkin jo suoran päässä, josta käännyttiin taas lyhyelle sivuaallokkopätkälle. Sen jälkeen kurvattiin toiselle kierrokselle.

uintiAaltojen seassa uitiin. (kuva: Timo Kananoja)

Aurinko oli nyt noussut korkeammalle ja se paistoi ihan suoraan silmiin aina oikealta happea ottaessani. Uinkin suurimman osan toisen kierroksen vastatuuliosuudesta silmät kiinni. Avasin silmät vain tähystystä varten aina muutaman vedon välein. Silmät kiinni uiminen oli itseasiassa tosi rauhoittavaa ja auttoi tiedostamaan omaa uintia paremmin, kun aivot eivät saaneet näköelinten kautta turhia ärsykkeitä.

Joroisissa selkäjumi aiheutti sen, että uin jatkuvasti liikaa vasemmalle. Tällä kertaa suunta pysyi kovasta aallokosta huolimatta tosi hyvin hallinnassa. Toisella kierroksella uin pari kertaa suoraan päin merkkipoijua, kun seurasin kaukaa ottamaani suuntaa, enkä nostanut katsettani tarpeeksi usein poijua lähestyessäni.

Toisella kierroksella uinti kulki koko ajan paremmin ja ohittelin porukkaa. Vatsakin oli tottunut jatkuvaan hölskymiseen. Pian oltiinkin jälleen tulossa lähtöpaikalle. Seuraavaksi vuorossa oli Tahkon kisan erikoisuus, eli katsojien miehittämän sillan alitse uiminen.

Jo useita metrejä ennen siltaa kuulin vaimoni ja kahden tyttäreni kannustushuudot sillan päältä. Tuntui aivan mahtavalta! Nostin siinä kroolivetojen lomassa pikaisesti peukun ylös kannustusjoukoille.

Silta ja laituri blokkasivat pohjoisesta puhaltavan tuulen, joten sillan alittamisen jälkeen aallokko tyyntyi täysin. Viimeiset sadat metrin kauhoin elämäni parhaalta tuntuvaa uintia. Vedot olivat pitkiä ja vahvoja. Tuntui, että jokaisella kauhaisulla sain purevan otteen vedestä.

WP_20150815_09_12_55_ProViimeinen suora ennen rantautumista. (kuva: Essi Porola)

Nautin tunnelmasta. Päivän urakka oli tahmean startin jälkeen lähtenyt lopulta mainiosti käyntiin. Aurinko paistoi ja jokaisella hengityksellä näin oikealla puolella Tahkon aamuauringossa kylpevät kesäiset rinteet.

Järven pohja alkoi näkymään jo kymmeniä metrejä ennen rantautumista. Nousin seisomaan ja kahlasin rantaan. Vilkaisin kelloani – aikaa oli mennyt 1:22, eli muutaman minuutin tavoiteaikaani enemmän. Olen aikaani kuitenkin tyytyväinen, sillä aallokon takia uintiajat olivat kautta linjan normaalia hitaampia.

Pyöräily 180 km

Rauhallisesti otetun varusteiden vaihdon ja vessassa käynnin jälkeen hyppäsin pyörän selkään. Tarkoituksena oli ottaa alku kevyesti ja antaa sykkeiden laskea uinnin jälkeen.

Ohitin heti aluksi muutaman pyöräilijän, mutta sen jälkeen ei muita kilpailijoita näkynyt pitkään aikaan. Ihmettelin välillä, että mihin ihmeen rinnakkaistodellisuuteen olin oikein siirtynyt, kun tuntui, että olin reitillä ihan yksin. Onneksi järjestäjien porukkaa näkyi välillä tien laidassa – muuten olisin alkanut epäilemään eksyneeni reitiltä.

Kääntöpaikkaa lähestyessäni muitakin alkoi tulemaan vastaan, mutta samaa vauhtia kulkevia ei tahtonut löytyä millään. Ajoin lopulta noin 90 km, eli koko ensimmäisen puoliskon käytännössä koko ajan yksin. Triathlonissa täytyy pitää edellä ajavaan kymmenen metrin rako, mutta sekin riittäisi antamaan huomattavaa hyötyä verrattuna ihan yksin taivaltamiseen.

pyörä – kopioPyöräreitillä. (kuva: Timo Kananoja)

Lopulta takaa tuli kolmen hengen porukka, johon lyöttäydyin mukaan. Meno helpottui huomattavasti. Tosin porukan ajotyyli oli aivan erilainen kuin omani. Ylämäkiin tuutattiin kovilla tehoilla, mutta sitten alamäissä ja tasaisella rullailtiin kevyemmin. Itse pyrin huomattavasti tasaisempaan voimankäyttöön.

Ajoin porukan mukana jonkun aikaa, kunnes piti pysähtyä tien laitaan puskapissalle. Ajattelin, että ajetaan sitten loppumatka yksin. Kolmannen kierroksen puolivälin jälkeen sain kuitenkin saman porukan jälleen kiinni. Tällä kertaa tosin en edes yrittänyt pysyä heidän mukanaan ylämäissä ja toisaalta kierroksen loppupuolen alamäkivoittoisella osuudella painelin edelle.

Viimeisellä kierroksella alkoi etenkin niska ja yläselkä kipeytymään, mutta muuten pyöräily sujui mukavasti. Tankkaus meni ihan suunnitelmien mukaan. Geelit ja juomat imeytyivät hyvin ja aineenvaihdunta pelasi hienosti.

Kierrosajat pysyivät käytännössä täysin samoina koko pyöräilyosuuden ajan. Myös sykkeet pysyivät hyvin hallinnassa. Itse asiassa sykelukemat vain laskivat loppua kohden, joten vauhtia olisi voinut sen puolesta kiristää. Ajattelin kuitenkin säästellä juoksua varten.

Muutaman kerran venyttelin pyörän päällä takareisiäni ja ikävästi vihlaisi etenkin vasemmassa jalassa. Tiesin jo siinä vaiheessa, että juoksusta tulisi tosi vaikea.

Pyöräosuuden aika oli 5:46, mikä osui tavoiteaikani haarukkaan.

Juoksu 42,2 km

Jo ensimmäinen kävelyaskel pyöräilyn jälkeen kertoi että kunnon juoksusta ei tulisi yhtään mitään. Takareidet olivat tosi kipeät ja niiden voimantuotto oli lähes kokonaan pois pelistä.

Vein pyörän telineeseen ja kävelin vessan kautta varusteiden vaihtoon. Nesteitä tuli ihan oikeaa reittiä ulos vaikka kuinka kauan, eli ainakin juomatankkaus oli ollut pöyräilyn aikana riittävää.

Lähdin kaikessa rauhassa liikkeelle. Jalat tuntuivat ensimmäisestä juoksuaskeleesta lähtien tosi huonoille. Takareisien jumin ja kivun lisäksi myös nilkat ja jalkaterät tuntuivat pyörän jälkeen puutuneilta. Tiesin, että se vaiva helpottaisi muutaman kilsan juoksun jälkeen, mutta takareisien osalta en ollut luottavainen. Olihan sama ongelma vaivannut jo Joroisten kisasta lähtien.

Hylkäsin samantien tavoitteen 12:n tunnin alittamisesta. Aloin laskemaan uutta tavoiteaikaa. Tahkon Sale menisi kiinni yhdeksältä illalla, eli jos selviäisin maaliin alle 13:n tunnin, niin ehtisin kisan jälkeen vielä Saleen hakemaan palautumisherkut illaksi. Joten siitä keksin sopivan uuden tavoiteajan. 🙂

Etenkin ylämäet olivat täyttä tuskaa jaloilleni. En pystynyt koko kisan aikana juoksemaan yhtäkään ylämäkeä ja varsinkin Tahkolahden sillalta nousu kylpylän nurkille tuntui hirvittävältä. Onneksi nousussa oli myös huoltopiste, niin pystyin hyvällä syyllä ottamaan mäen kiipeämisen tosi rauhallisesti.

Alamäet ja tasaiset osuudet kulkivat sitten ”paremmin”, mutta nekin toki huomattavasti hitaammin mitä olin suunnitellut.

Porukkaa meni jatkuvasti ohi oikealta ja vasemmalta, enkä muista ohitinko itse koko juoksun aikana yhtään kilpakumppania. Mutta se ei itseäni haitannut yhtään. Takareidet olivat siinä kunnossa, että varsinaisesta kilpailemisesta ei voinut puhua. Taistelin lähinnä maaliin pääsystä.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kisakeskuksen mäkeä noustessa sain kannustukset vaimoltani ja tytöiltäni. Se ei olisi voinut tulla parempaan paikkaan, sillä kyseessä oli koko kisan rankin hetki. Takana oli vasta reilut 10 kilometriä juoksuosuutta ja jalat tuntuivat tosi kipeiltä. Jälkikäteen vaimo sanoi, että meininki oli näyttänyt tosi TOSI raskaalta.

juoksu_huolto – kopioAlkumatkalla juoksun huollossa. Tosi raskaalta tuntui. (kuva: Timo Kananoja)

En kuitenkaan missään vaiheessa edes ajatellut keskeyttämistä, sillä matka eteni koko ajan ja olin asennoitunut siihen, että koko päivä tässä menee joka tapauksessa. Ja sen verran osasin laskea, että aikarajan puitteissa selviäisin maaliin, vaikka kävelisin koko loppumatkan.

Toisen kierroksen umpeutuessa puolimatka oli jo ohitettu. Se tuntui hyvälle. Olin päässyt omaan rytmiini, eli kaikki ylämäet kävellen ja alamäissä ja tasaisella rauhallista juoksua. Vauhti ei ollut kovaa, mutta toisaalta se ei myöskään siitä hidastunut oikeastaan yhtään.

Reitti oli tullut tutuksi, mikä helpotti etenemistä. Ajattelin matkaa aina seuraavalle huoltopisteelle asti. Kannustusjoukkoja oli reitin varrella mukavasti. Yhdeltä pisteeltä jaettiin cokista, sipsejä ja kannustysläpyjä. Mahtavaa!

Kolmannen kierroksen puolivälin jälkeen megaman Juri Haverinen tuli takaa ohi viimeisellä kierroksellaan. Kävelin hänen kanssaan hetken huoltopisteen kohdalla ja vaihdoin muutamia sanoja. Jostain syystä se antoi hurjasti lisää voimia, kun ajattelin, että Jurilla täyttyisi ihan pian kolmas täyden matkan triathlon viikon sisällä.

Samaan aikaan myös omat kannustusjoukkoni olivat tulleet kisareitille vastaan. Vaimokin kommentoi, että ”nythän sun juoksu näyttää ihan hyvältä”. Sitä oli vaikea uskoa, mutta hyvä mieli siitä kommentista silti tuli. Kolmannen kierroksen loppu tuntuikin ehkä koko juoksuosuuden parhaalta pätkältä.

Neljäs kierros menikin sitten jo fiilistellessä. Tiesin 100-prosenttisella varmuudella, että pääsen maaliin asti. Päivä alkoi kääntymään iltaan. Suurin osa kisailijoista oli jo saanut urakkansa päätökseen. Reitin varrella olleista kannustusporukoista osa oli siirtynyt muualla illanviettoon. Mutta ne porukat, jotka olivat vielä jäljellä, alkoivat jo tunnistamaan meitä harvoja vielä reitillä olevia kisailijoita ja osasivat kannustaa hienolla tavalla. Jo maaliin tulleita täysimatkalaisia näkyi myös reitin varrella ja heiltä tuli tsempit aivan varmasti täydestä sydämestä. Huoltopisteiden porukat olivat tehneet pitkää päivää, mutta jaksoivat edelleen huolehtia jokaisesta kilpailijasta ja antaa vielä kannustukset kaupan päälle.

Oma oloni oli siinä ilta-auringon hiipuvassa valossa suorastaan haikea. 12 tuntia aikaisemmin alkanut urakka oli lähenemässä päätöstään ja tiesin, että päivä tulisi jäämään vahvasti mieleen koko loppuelämäkseni. Tunteet nousivat pintaan viimeisen kierroksen aikana useaan kertaan.

Viimeistä kertaa Tahkolahtea kiertäessäni kuulutuksista selvisi maaliin tulijoiden aikoja. Hoksasin siinä vaiheessa, että ehdin maaliin alle 12 ja puolen tunnin. Se tuntui hyvältä ajalta verrattuna siihen miltä juoksuosuuden aloitus oli tuntunut.

Maalisuoralle kääntyminen jäi mieleen tosi vahvasti. Etsin heti katseellani vaimon ja tytöt, joiden kovaäänisestä kannustuksesta kuuluttajakin oli maininnut jo siinä vaiheessa kun vasta kiipesi ylös Tahkolahden rannasta.

maalisuora – kopioMaalisuoralla. (kuva: Timo Kananoja)

Juoksin lähes koko maalisuoran kädet ylhäällä tuulettaen. Tunne oli käsittämättömän hyvä. Kolme vuotta sitten lausuin muutamille tutuille sanat: ”aion suorittaa 35-vuotiaana triathlonin täysmatkan”. Siitä alkoi järjestelmällisesti edennyt urakka, joka tuli nyt maaliin.

WP_20150815_20_22_49_ProSelvisin maaliin! (kuva: Essi Porola)

Juoksuosuuden ongelmista kertoo maratoniin kulunut aika, joka oli 5:02. Se oli oman sarjani toiseksi hitain maratonaika ja selvästi hitaampi kuin alkuperäinen tavoitteeni.

Koko urakkaan käytin aikaa yhteensä 12:23, millä sijoituin omassa sarjassani sijalle 42, kun matkaan lähti 56 urheilijaa. Eli urheilullisesti parannettavaa jäi paljon tuleville vuosille.

WP_20150816_17_37_51_ProFinisher-mitali ja -paita. (kuva: Olli Porola)

Jälkitunnelmat

Ensimmäinen kunnon triathlon-kesäni huipentui Tahkon täysmatkaan. Kesän tärkeimpään kisaan valmistautumisessa tuli tehtyä paljon virheitä, enkä ollut kisassa parhaassa mahdollisessa kunnossa. Se näkyi tuloksessa, joka jäi huonommaksi mitä alun perin ajattelin. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen Tahkon kisaan ja koko kesään.

Opin tekemieni virheiden kautta todella paljon uutta kestävyysurheiluharjoittelusta. Odottelen jo malttamattomana uuden treenikauden alkua ja ensi vuotta, että pääsen korjaamaan tämän vuoden virheet ja toivottavasti tekemään ensi kesän kisoissa parempia urheilullisia suorituksia.

Kuluneen vuoden aikana huomasin, että nautin todella paljon tavoitteellisesta urheilemisesta. Uskon, että se tulee olemaan tärkeä osa omaa elämääni niin kauan kuin vain suinkin pystyn jotain urheilulajia harrastamaan. Nyt triathlon on lajeista ykköspaikalla ja tulevina vuosina tulen testaamaan, että mihin asti omat rahkeeni siinä riittävät.

Tahkon kisa osoitti, että peruskestävyyteni riittää nyt täyden matkan triathlonin suorittamiseen. Seuraavaksi tarkoituksenani on alkaa parantamaan vauhti- ja lihaskestävyyttäni ja sen kautta hakemaan nopeampia aikoja.

Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!

Olli Porola
Twitter: @oporola
Facebook: www.facebook.com/olliporola.fi

Tunnelmat ennen kauden 2015 pääkisaa

3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja 42,2 kilometriä juoksua. Kyseisistä matkoista koostuu täyden matkan triathlon, eli aito ja alkuperäinen IRONMAN-mittainen kilpailu.

Ensi lauantaina pääsen omakohtaisesti kokemaan, miltä kyseinen urakka tuntuu, kun starttaan ensimmäistä kertaa lajin kuninkuusmatkalle. Kisanäyttämönä toimii Finntriathlon Tahko, eli maailman pohjoisin täyden matkan kilpailu.

Tunnelma on kuin lapsena jouluaattoa odottaessa! Eli positiivisella tavalla innostunut, jännittynyt ja malttamaton. Viimeisten viikkojen keventely on auttanut palautumaan kovista treeneistä ja alkukesän lyhyempien kisojen luomasta rasituksesta.

Kesäkuun vatsatauti ja heinäkuun liian tiivis kisakalenteri vetivät sekä fyysisen että henkisen olotilan välillä aika huonoksi. Nyt olo on hyvä. Ylirasituksen oireet ovat väistyneet. Syke on palautunut normaalille tasolle, vatsa toimii oikein ja ruokahalukin on jälleen tavanomaisella tasolla. Myös mieli on erittäin pirteä ja innostunut.

Joroisten puolimatkalta palautuminen kesti kauemmin mitä etukäteen arvioin. Olikin erittäin hyvä päätös jättää viime viikon Hauhon pikakisa väliin ja keskittyä hidasvauhtisempaan treenaamiseen. Oikeastaan vasta viime viikonloppuna, eli kolme viikkoa Joroisten kisan jälkeen meno alkoi vihdoinkin tuntumaan suhteellisen normaalilta.

Mielessäni on paljon muitakin asioita, joissa olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt virheitä. En kuitenkaan murehdi niitä, vaan otan harha-askeleista oppia ja korjaan ne ensi vuodeksi. Tämä vuosi on ollut minulle kuitenkin vasta ensimmäinen kunnollinen triathlon-vuosi, joten aloittelijan virheiltä ei ole voinut välttyä.

Mutta käsitellään niitä sitten jossain toisessa blogitekstissä myöhemmin syksyllä. Nyt keskityn nauttimaan siitä tunteesta, kun kesän pääkisa lähestyy ja pääsen ulosmittaamaan koko vuoden työn tuloksen.

Tuntuu epätodelliselta, että siitä on vain kolme vuotta aikaa kun juoksin elämäni ensimmäisen yli viiden kilometrin juoksulenkin. Ja vain kaksi vuotta siitä kun aloitin vesikammoni voittamisen puhaltelemalla kuplia veteen pesuhuoneen lavuaarissa.

Tosi pitkä matka on tultu siihen pisteeseen, että pääsen lauantai-aamuna klo 8:00 ryhmittymään lähtöviivalle 270:n muun triathlonistin kanssa ja aloittamaan koko päivän kestävän urakan.

Vaikka takana on kovia treenejä ja kisoja, niin en osaa etukäteen arvioida sitä kärsimyksen määrää, joka lauantaina viimeistään juoksuosuuden loppupuolella tulee väistämättä vastaan. Siitä syystä en aseta itselleni mitään aikatavoitetta. Pyrin kuitenkin ottamaan uinnin ja etenkin pyöräilyn sen verran kevyesti, että juoksuunkin jäisi voimia, eikä homma menisi ihan kävelyksi.

Kävi Tahkon kisassa sitten miten tahansa, niin jatkan triathlon-harrastustani entistä motivoituneempana. Kisan tulos toimii hyvänä suuntaviitoituksena sille, millaiseksi ensi vuoden harjoitus- ja kilpailusuunnitelma rakentuu.

Vaikka täyden matkan kisa on minulle tässä vaiheessa tosi iso asia, niin se on kuitenkin vasta ihan alkumatka sillä taipaleella, jota olen mielessäni hahmotellut tulevia vuosia varten.

Mutta edetään rauhassa askel kerrallaan ja nautitaan matkasta!

Olli Porola
Twitter: @oporola
Facebook: www.facebook.com/olliporola.fi