Miten löysin kestävyysurheilun


Lapsuus ja nuoruus

Liikkuminen oli minulle lapsena aina fyysisesti helppoa ja luonnollinen osa lähes jokapäiväistä elämääni. Etenkin räjähtävää nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa olin luonnostani lahjakas. Olin kuitenkin luonteeltani ujo ja varautunut lapsi, joten omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli aina kovan työn takana. Rakastin urheilun seuraamista ja tykkäsin itsekin kilpailemisesta, mutta ainoastaan turvallisessa ympäristössä. En koskaan pystynytkään ottamaan niitä tarvittavia askeleita uusien ihmisten ja paikkojen kohtaamisessa, mitkä olisi vaadittu, jotta olisin voinut aloittaa tavoitteellisen treenaamisen jo nuorena ja testata mihin asti kykyni olisivat riittäneet. Se harmittaa minua välillä edelleenkin.

Innostukseni urheilemista kohtaan lopahti käytännössä kokonaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Siinä vaiheessa elämäni oli täynnä aikuiseksi kasvamisen opettelemista. Alkoholista olin löytänyt itselleni keinon huijata ujouteen taipuvaista luonnettani ja lisäksi luulin, että nuorena miehenä oleminen vaatisi tietynlaisen roolin esittämistä. Roolin, johon kuuluisivat alkoholin lisäksi myös tupakka, baarit ja uhoaminen. Olinkin jo hyvässä vauhdissa kyseisen roolin opettelussa kunnes tapasin nykyisen vaimoni – onneksi jo 22-vuotiaana. Löysin sielunkumppanin, joka rauhoitti minut ja jonka seurassa ymmärsin, ettei miehenä oleminen vaadikaan minkäänlaisen roolin esittämistä, vaan jokainen meistä saa olla avoimesti ihan oma itsensä. Alkoholi, tupakka ja baarit jäivät, aloin jälleen seuraamaan urheilua aktiivisesti. Omaan urheilemiseen en silti vielä siinä vaiheessa löytänyt uutta kipinää. Fyysinen kuntoni laskikin vielä useamman vuoden ajan. En kuitenkaan itse ymmärtänyt edes ajatella koko asiaa, sillä olin lapsena liikkunut ja treenannut jatkuvasti asiaa sen kummemmin tiedostamatta. Omassa mielikuvassani olinkin edelleen se sama hyväkuntoinen Olli. Totuus oli kuitenkin aivan toinen.

Ja tuo totuus räpsähti silmilleni keväällä 2005, kun olin työharjoittelussa Lontoossa ja osallistuin työporukkamme jalkapallopeleihin. Jo muutaman spurtin jälkeen henki meinasi loppua, suussa maistui veri ja reidet vapisivat väsymyksestä. Olin aivan ihmeissäni ja kummastelin, että mitä tämä tarkoittaa. Häpesin itseäni. Huonoa kuntoani säikähtäneenä juoksinkin muutamina iltoina aivan liian kovavauhtisia ja lyhyitä lenkkejä Lontoon esikaupunkialueen kaduilla. Kiinnostus lopahti nopeasti.

Muutin kesällä 2005 takaisin Suomeen, sain opintoni päätökseen ja hankin ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Enää ei tarvinnut elää opiskelijabudjetilla, mikä tarkoitti, että myös kaikkiin mahdollisiin herkkuihin oli hyvin varaa. En urheillut enkä ajatellut ollenkaan mitä suuhuni laitoin. Perjantai-pizza ja viikonloppu-oluet tulivat osaksi normaalia ruokavaliotani. Tuloksena se, että lihoin reilun vuoden aikana n. 20 kiloa. Omakuvani tuntui todella vieraalta.


Vapaaottelu

Vuoden 2006 syksyllä päätin tehdä asialle jotain. Ilmoittauduin potkunyrkkeilyn alkeiskurssille ja aloin treenaamaan lajia pari kertaa viikossa. Jätin oluen juomisen ja aloin syömään terveellisemmin. Tulosta tuli nopeasti. Painoni putosi 15 kiloa muutamassa kuukaudessa. Olo oli huomattavasti parempi ja kesällä 2007 tunsin itseni pitkästä aikaa omaksi urheilevaksi itsekseni. Muutto toiselle paikkakunnalle aiheutti kuitenkin lyhyen katkoksen treenaamiseen ja paino nousi jälleen jonkin verran. Ymmärsin kuitenkin koko ajan, mitä hyvässä kunnossa oleminen tarkoittaa ja olin myös valmis tekemään siihen vaadittavan työn. Heti Tampereelle muuton jälkeen syksyllä 2008 aloitinkin vapaaottelun harrastamisen.

Pidin lajista kovasti. Treenasin paljon ja ahmin treenien ulkopuolellakin kirjallisuutta ja tekniikkavideoita. Tuntui mahtavalta urheilla tosissaan. Teinkin itselleni lupauksen, että tulisin olemaan siihenastisen elämäni kovimmassa kunnossa 30-vuotissyntymäpäivänäni. Sain pidettyä lupaukseni.

_MG_5049
Voitto, joulukuu 2010

Ahkera treenaamisen lisäksi olin lajissa myös ominaisuuksiltani lahjakas. Amatööriurani lähtikin vapaaottelussa hyvin käyntiin ja seuraava askel olisi ollut kasvattaa treenimääriä entisestään tähtäimessä lajin kansallinen huippu ja ammattilaisottelut. Useat seurakaverini, joiden kanssa sparrailtiin omalla salilla ja kierreltiin yhdessä amatöörikisoja, tekevätkin nyt uraa ammattilaiskehissä. Itse en kuitenkaan pystynyt/halunnut/osannut mahduttaa pääasiassa arki-iltoina ja viikonloppuiltapäivinä tapahtunutta treenaamista paljon matkustamista vaatineen työni ja kaksilapsisen perheen arjen pyörittämisen rinnalle. Olisin halunnut treenata enemmän, mutta samaan aikaan olisin halunnut ajan riittävän myös kaikkeen muuhun. En pystynyt repeämään joka suuntaan. Se aiheutti stressiä, huonoa mieltä ja turhia itsestäni johtuneita riitoja kotona.

Oli tehtävä raskas päätös ja lopetettava lupaavasti alkanut taival jo alkumatkalla. Päätös oli kova, sillä olin jo 32-vuotias, joten ymmärsin haudanneeni viimeisen mahdollisuuteni ihan oikean kilpaurheilu-uran rakentamiseksi. Se oli asia, josta olin lapsena haaveillut, mutta jonka tavoittelemiseen kanttini ei ollut riittänyt, ja johon minulle oli yllättäen vielä vanhemmalla iällä tarjoutunut mahdollisuus. Usean vuoden kilpailemiseen tähtäävän treenaamisen jälkeen en osannut sillä hetkellä ajatellakaan vain vähentäväni treenimääriä ja lopettavani kilpailemista – tarvitsin täydellisen irtautumisen koko ympäristöstä. Lopettaminen tuntui kuitenkin jopa niin pahalta, että koin jonkin aikaa fyysistä pahoinvointia ajatellessani koko lajia.

Kamppailu-urheilun parissa olin kuitenkin saanut treenattua itseni kuntoon ja olin saanut ison annoksen itseluottamusta. Lisäksi painoluokkalajin urheilijana olin oppinut syömään terveellisemmin. Toki kestävyysominaisuuteni olivat huonossa kunnossa, mutta en tajunnut sitä vielä silloin. Kipinä urheilemista kohtaan oli leimahtanut kunnolla liekkeihin. Tunsin olevani jälleen oma urheileva itseni. En halunnut hukata sitä, joten säännöllisen urheilun lopettaminen ei ollut missään nimessä vaihtoehto. Piti vaan keksiä paremmin omiin aikatauluihini sopiva laji.


Kestävyysurheilu

Otin pieneksi hetkeksi etäisyyttä omaan tilanteeseeni ja aloin miettimään asioita analyyttisemmin ja enemmän ulkopuolisin silmin katsottuna. Yritin miettiä minkälainen treenaaminen olisi helpointa mahduttaa ruuhkavuosia elävän perheenisän arkeen. Aika pian aloin leikitellä ajatuksella triathlonista. Nuorempana ihailin Ironman-kisailijoita ja pidin heitä yli-inhimillisinä urheilijoina. En kuitenkaan koskaan ollut osannut kuvitellakaan itseäni triathlonistiksi, tai ylipäänsä minkäänlaiseksi kestävyysurheilijaksi. En osannut uida kuin aivan maksimissaan 25 metriä yhteen menoon. Lisäksi pidin itseäni fyysisesti täysin sopimattomana pitkän matkan juoksuun, enkä suoraan sanottuna ollut edes kovinkaan väärässä. Olin jo lapsena lahjakas nopeutta vaativissa lajeissa, kuten sprinttijuoksussa, pituushypyssä ja spurteissa jalkapallokentällä. Sen sijaan kestävyysjuoksussa olin aina ollut huono. Pyöräilyyn minulla onneksi oli sentään jonkinlainen pohja, sillä olin jo useamman vuoden ajan harrastanut ahkerasti työmatkapyöräilyä.

Epäröinnin ja asian pureskelun jälkeen sain itseni hyväksymään ajatuksen, että triathlon voisi olla sopiva laji. Treenaaminen olisi erittäin haastavaa ja monipuolista, ja mikä parasta treeniaikataulut voisi laatia omaan kiireiseen elämään sopiviksi. Lisäksi käänsin huonon lähtötasoni valtavaksi motivaation lähteeksi, josta pystyn ammentamaan treeni-intoa edelleenkin ja varmasti vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Kun lähtötaso on surkea, niin kehittyminen hyvälle tasolle tulisi vaatimaan paljon järkevää työtä. Ja juuri sen työn suunnittelu ja toteuttaminen minua niin kovasti kiehtoo.

Keväällä 2012 aloitin kestävyysurheilun opiskelun aivan alkeista. Ensimmäistä kertaa luin peruskestävyysharjoittelun tärkeydestä. Olin onneni huipulla kun tein elämäni ensimmäisen 10 kilometrin juoksulenkin ilman pohkeiden, jalkapohjien ja polvien raastavaa kipua. Toki juoksutahti oli aluksi ”huimat” 7:30 min/km, mutta se ei minua haitannut yhtään. Nautin siitä, että pystyin lähtemään treenaamaan silloin kun halusin, tarvittaessa vaikka joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Ymmärsin pian, miksi kestävyysurheilu on niin suosittua samassa elämäntilanteessa olevien ikätoverieni keskuudessa: treeniajat saa helposti sovitettua hektiseen arkeen ja lenkit ovat erittäin terapeuttisia ja rauhoittavia hetkiä kiireisen elämän keskellä.

Ensimmäisen maantiepyöräni hankin alkukesästä 2012. Ensimmäisiä kertoja uudella kevyellä pyörällä ajaessa vauhti tuntui suorastaan pelottavan kovalta…aivan mahtavalta! Harva asia tuntuu edelleenkään niin hyvältä kuin aikaisten kesäsunnuntaiaamujen pitkät pyörälenkit rauhallisella maantiellä auringon noustessa.

Kesän 2012 aikana pyörälenkkien pituudet ja vauhdit alkoivat kasvamaan, kuten samoin myös juoksulenkkien – tosin vähän vaatimattomammalla tasolla. Pääsin nopeasti kärryille omasta sen hetkisestä tasostani ja siitä minkälaisin askelin pystyisin kehittymään. Lisäksi ymmärsin, että kykyni eivät riittäisi kilpailemaan kärkisijoista, vaan taistelisin itseäni vastaan. Tein karkeapiirteisen tavoiteohjelman oman kestävyyskuntoilijan urani ensimmäisille vuosille: syksyllä 2012 puolimaraton, vuonna 2013 täysi maraton, vuonna 2014 puolimatkan triathlon, ja mikäli kaikki menisi hyvin, niin vuonna 2015 täyden matkan triathlon. Kolme ensimmäistä askelta on nyt otettu ja ensi vuoden elokuussa olisi tarkoitus osallistua täyden matkan kisaan Tahkon Finntriathlonissa.

Tällä hetkellä nautin kovasti kuntourheilusta. Triathlonin parissa saan opetella uusia asioita, kehittää itseäni, haastaa omia rajojani ja kokea mahtavia tunnetiloja. Fyysinen kuntoni paranee koko ajan ja säännöllinen liikkuminen pitää minut hyvällä mielellä. Lisäksi voin osallistua hienoihin tapahtumiin ja saan tutustua mahtaviin ihmisiin. Tulen hyvin todennäköisesti viihtymään kestävyysurheilun tarjoamien erilaisten haasteiden parissa vielä pitkään. Tämän vuoden alussa pystyin myös tekemään paluun kamppailu-urheilun maailmaan. Treenaan lukkopainia suunnilleen kerran viikossa ilman minkäänlaisia kilpailullisia tavoitteita. Se on loistavaa vastapainoa triathlon-harjoittelulle sekä fyysisesti että henkisesti. Harrastusteni ja perhe-elämän osalta tunnen nyt eläväni onnellista ja itseni näköistä elämää!

Olli Porola

Olli Porola

Coach, Entrepreneur at Optima Coaching
Olen tuore liikunta- ja hyvinvointialan startup-yrittäjä, valmentaja ja pian valmistuva lisensoitu Personal Trainer. Tutustu tarjontaamme: optimacoaching.fi ja optimatriathlon.fi
Olli Porola

Yksi vastaus artikkeliin ”Miten löysin kestävyysurheilun”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.