Finntriathlon Joroinen 2014 – Ensimmäinen triathlon-kisani


Taustaa

Aloitin kestävyysurheilun harrastamisen n. 2 vuotta sitten keväällä 2012, kun aloin etsimään uutta urheiluharrastusta erinäisten syiden vuoksi päättyneen vapaaottelu-urani tilalle. Olin ihaillut triathlonia ja triathlonisteja jo pikkupojasta lähtien. Minun oli kuitenkin aina ollut suorastaan mahdotonta nähdä itseäni triathlonistina, sillä ensinnäkään en osannut uida ja toisekseen olin suorastaan surkea kestävyysjuoksussa.

Tänä kesänä, eli n. kahden vuoden työn jälkeen olin kuitenkin saanut itseni siihen kuntoon, että tiesin pystyväni osallistumaan elämäni ensimmäiseen triathlon-kisaan. Tulen kirjoittamaan matkastani kohti triathlon-kuntoa tarkemmin tulevissa blogi-kirjoituksissani, mutta nyt Joroisten puolimatkan (1,9 km uinti + 90 km pyöräily + 21,1 km juoksu) kisaraportin pariin…


Valmistautuminen

Ensimmäinen triathlon-kisani jännitti jonkin verran, mutta jännittäminen oli kuitenkin koko ajan tietyllä tavalla mukavaa jännitystä, eikä samanlaista välillä kauhunsekaistakin jännitystä, mitä koin ennen vapaaottelumatseja.

Varsinaisista kisasuorituksista suurin jännityksen aihe oli uinti. Viime syksynä en osannut uida kuin maksimissaan 25 metriä yhteen putkeen. Kasvojen laittaminen veteen aiheutti hengityksen salpaantumisen, joka esti hapen kulkemisen mihinkään suuntaan. Koin suoranaista vesikammoa. Syksyllä alkaneen ahkeran työn tuloksena olin saanut itseni jonkinlaiseen uintikuntoon, mutta vielä tänäkin kesänä yksin avovedessä uidessa vanha vesikammo meinaa hiipiä ajatuksiini. Uiminen vaatii minulta edelleen kovaa mielen hallintaa ja keskittymistä, että saan pidettyä ajatukseni kurissa.

Toiseksi jännitin sitä, että osaanko hoitaa kaiken valmistautumisen kunnolla. Ovatko kaikki varusteeni oikeassa paikassa ja olenko minä itse aina oikeassa paikassa. Tämä jännitys alkoi kuitenkin purkautumaan jo siinä vaiheessa kun päästiin perjantaina kisapaikalle ja huomasin kuinka hyvin kaikki järjestelyt toimivat. Piti vain tehdä niin kuin ohjeissa sanottiin ja kaikki menisi OK.

Hoidin jo kisaa edeltävänä iltana ilmoittautumisen, kisainfon sekä juoksuvarusteiden ja pyörän viemisen. Lisäksi tutustuin valmiiksi vaihtoalueisiin, jotta kisan aikana ei tarvitsisi siellä ihmetellä. Rannassa käyminen rauhoitti mieltäni entisestään. Uintireitti näytti ilta-auringon laskiessa kauniilta ja suorastaan houkuttelevalta. Vaihdoin jokusen sanan muutaman muun uintireittiä katseellaan mittailevan kilpakumppanin kanssa. Tunnelma oli mukavan leppoisa. Mietin, että tuosta portista kun nousen rannalle seuraavana päivänä, niin kisan minulle pahin osuus olisi silloin takana.

WP_20140718_007

Aikatavoitetta en varsinaisesti itselleni ollut asettanut, mutta olin laskeskellut, että jos kaikki menee täydellisen hyvin olisi minulla mahdollisuudet n. 5:30-aikaan.


Uinti

Kisapäivänä keli oli uintia ajatellen mitä mainioin. Aurinko paistoi, vesi oli lämmintä ja aallokko matalaa. Lisäksi mieltäni huojensi se, että uimaan ei lähdettäisi yhtenä suurena porukkana, vaan ikäryhmittäin, jolloin suurta ruuhkaa ei ollut odotettavissa. Lähdön hetken lähestyessä en jännittänyt enää oikeastaan yhtään. Tunnelma kisapaikalla oli mahtava ja samassa tilanteessa olevia kilpakumppaneita oli ympärillä joukoittain. Tunsin eläväni hetkessä, aistin valppaina ja mieli hallinnassa. Suorastaan odotin lämpimään järveen pääsyä ja rankan kisaurakan aloittamista.

Asetuin lähtökarsinassa 30-34-vuotiaiden miesten ryhmän takaosaan. Lähdön jälkeen kokeilin ensin peesausta muutaman kovemman uimarin perässä, mutta lopulta hain oman väyläni, jolloin ei tarvinnut varoa edessä olevien jalkoja. Otin uinnin alusta asti tosi rauhallisesti. Uin omaa tahtiani ja pyrin olemaan ajattelematta jäljellä olevaa uintimatkaa.

Pystyin suorastaan nauttimaan uimisesta! Vesikammosta ei ollut tietoakaan ja pysyin omassa rytmissäni hienosti koko ajan. Viimeisen kääntöpaikan ruuhkassa minun piti ottaa pari rintauintivetoa, mutta muuten koko matka meni kroolilla. Tähystäminen sujui myös paremmin kuin olin osannut kuvitella – ainostaan kisajärjestäjien oranssit paidat ja oranssit kääntöpoijut meinasivat välillä mennä sekaisin. Jalkapohjissa oli muutamia kramppeja uinnin aikana, mutta nekin tilanteet pystyin hallitsemaan rauhallisesti.

Viimeisellä suoralla annoin itselleni jo luvan miettiä sitä, että tulen selvittämään uintiosuuden kunnialla läpi. Vain viimeiset sadat metrit oli jäljellä ja uinti oli tuntunut suorastaan helpolta. Nautiskelin tunteesta ja uin rauhallisesti kohti edessä päin siintävää rantautumiskaarta. Ruuhkaa oli lopussa jonkin verran, mutta sekin tuntui lähinnä vain hienolta asialta – kuuluuhan ruuhkassa uiminen ehdottomasti triathloniin!

Käytin uintiin aikaa n. 45 minuuttia, eli tuli otettua jopa omaan vaatimattomaan tasoonikin nähden liian rauhallisesti… Mutta se ei haitannut yhtään. Vaihtopaikalle tultaessa oli aivan mahtava olo. Vaimo ja lapset olivat aivan vaihtoalueen vieressä ja oli mahtava kuulla vaimon onnittelut urakan jälkeen. Hän kuitenkin tietää tarkalleen kuinka iso asia uinnin läpäiseminen minulle oli.

uinti

Henkinen haaste oli nyt selätetty ja loppukisa tulisi olemaan omien fyysisten rajojen testaamista, taistelemista ja rajusta kisasta nauttimista.

Vaihtopaikalla koin itseni ensimmäistä kertaa triathlonistiksi. Koin iloa ja ylpeyttä, että pystyin kuulumaan tähän mahtavaan porukkaan, jota olin ihaillut jo pikkupojasta lähtien.


Pyöräily

Tiesin etukäteen, että pyöräily tulisi olemaan vahvin osa-alueeni. Suunnittelin etukäteen, että ajaisin n. 32-33:n keskinopeudella. Vauhdin huuma vei kuitenkin mennessään. Keli oli pyöräilyä ajatellen täydellinen – aurinkoinen, lämmin ja tyyni. Reitti oli mukavan tasainen ja vauhdikas, maustettuna pienillä kumpareilla. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa suljetulla tiellä ja muita kilpailijoita vastaan. Aloinkin ohittelemaan minua nopeampia uimareita toinen toisensa perään. Jalat tuntuivat erittäin hyviltä ja ajaminen suorastaan nautinnolliselta. Syke oli huomattavasti korkeammalla kuin mitä olin ajatellut ja vauhtikin oli kovempaa, mutta ajattelin että antaa mennä vaan, kun tuntui niin hyvältä. Kääntöpaikalla katsoin kelloa – aikaa oli kulunut vain n. 1:15, eli olin 2:30-vauhdissa!

65 kilometrin jälkeen jaloissa alkoi tuntua. Tajusin, että omiin kykyihini nähden ylikova vauhti alkoi kostautumaan. Otinkin muutamat alamäet rullaten ja jalat palautuivat jonkin verran, joten en malttanut keventää vauhtia paljoakaan. Viimeisen kympin aikana aloin kuitenkin lopulta ymmärtämään, että tuli tehtyä virhe. Jalat olivat ihan lopussa ja tajusin, että juoksuosuudesta tulisi erittäin vaikea.

Yritin pyöräilyn lopussa vielä vähän rauhoitella ja palautella, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä. Meinasin kaatua väsyneillä jaloillani, kun hyppäsin pyörän selästä vaihtopaikalle tullessani. En siinä vaiheessa edes hoksannut katsoa kellosta, että kuinka kauan pyöräilyyn oli mennyt aikaa tai että mikä oli siinä vaiheessa kisan kokonaisaikani. Mietin vain, että millä ihmeellä pystyisin juoksemaan puoli-maratonin aivan tyhjiksi poljetuilla reisilläni. Eivätkä jalat olleet pelkästään väsyneet, vaan lisäksi oikeassa takareidessä alkoi tuntumaan ikäviä krampin oireita.

Vasta juoksun jälkeen maaliin tultuani tarkistin pyöräilyaikani, joka oli n. 2:35, eli keskinopeus vajaa 35 km/h. Maantiepyörällä ajettuna, ensimmäisessä triathlon-/pyöräily-kisassani, olen siihen erittäin tyytyväinen!


Juoksu

Vaihdoin juoksukamat ylleni kaikessa rauhassa. Vaihtopenkiltä nouseminen tuntui jaloissa tosi raskaalta. Ennen kisaa olin miettinyt n. 5:15-kilometrivauhtia. Aloitinkin n. 5:15 vauhtia, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen tajusin, etteivät jalkani yksinkertaisesti liiku niin kovaa. Hidastin vauhtia ensin 5:30:een, mutta en pystynyt ylläpitämään sitä. Sitten ajattelin että juoksen n. parin tunnin vauhtia, eli 5:40, mutta sekin oli liian kovaa. Hidastin vauhtia koko ajan – tai en tietoisesti hidastanut, vaan vauhti hidastui itsestään, kun tönköt jalat eivät vaan pystyneet viemään minua eteen päin yhtään sen kovempaa. Lisäksi vatsassani tuntui tosi huonolta. Pyöräilyn aikana syömäni patukat eivät olleet sulaneet kunnolla ja tuntui siltä että vatsa oli ihan täynnä. Otin vielä juoksun ensimmäiseltä huoltopaikalta suolakurkkuja, jonka jälkeen alkoi tuntua siltä että pitää aivan kohta työntää sormet kurkkuun. Vatsaani alkoi myös pistämään. Ensimmäinen kierros oli tosi kovaa taistelua.

Toisen kierroksen aikana vauhdin hidastuminen tasaantui n. 6:30:n kilometrivauhdiksi, eli varsinaisesta juoksusta ei oikein enää voinut puhua. Huoltopisteillä kävelin ja join vettä ja kaadoin vettä päälleni. Lisäksi katsojien ylimääräiset letkukastelupisteet olivat mahtavia. En syönyt enää mitään loppumatkan aikana, enkä juonutkaan muuta kuin vettä, johon otin suolaa vähän sekaan. Vatsani alkoikin vähitellen helpottamaan. Kuuma keli ei minua niinkään haitannut. Olen onneksi aina pitänyt lämpimässä treenaamisesta ja sain nytkin pidettyä ruumiinlämpöni hyvin hallinnassa.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni sain jo maaliin tulleelta Alexander Stubbilta ylävitosen ja onnen toivotukset. Lisäksi juottopisteen jälkeen olivat vaimoni ja kaksi tytärtäni kannustamassa. Siinä vaiheessa liikutuin niin, että tuli pala kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Mielessä pyöri kaikki treenitunnit, joita olin tavoitteen saavuttamiseksi tehnyt ja kuinka vilpitöntä tukea olin perheeltäni saanut. Ja nyt tälläkin reissulla vaimo ja pienet lapset olivat jaksaneet elää koko ajan mukana ilman yhtäkään valitusta tai kyllästymisen oiretta. Tunsin itseni käsittämättömän onnelliseksi ja alaleuka väpättäen lähdin viimeiselle kierrokselle. Siinä vaiheessa myös ymmärsin, että tulisin selviämään maaliin asti ja osasin jo sen verran laskea, että tulisin selviämään sentään alle kuuden tunnin.

Viimeisellä kierroksella yritin pakottaa jalkojani jonkinlaiseen loppukiriin, mutta jalat vastasivat vain räkäisellä naurulla. Jatkoin tutuksi tullutta n. 6:30-kilometrivauhtia maaliin asti. Juoksun loppuajaksi tuli n. 2:15, eli yli 20 minuuttia hitaammin, mitä olin suunnitellut.

Maalilinjan ylitin kokonaisajassa 5:45, johon olen tyytyväinen, vaikka optimitavoitteestani jäinkin. Kokemus oli sellaista tunteiden ja tuntemusten vuoristorataa, että loppuajalla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Maaliin tulon jälkeen tunteet nousivat vielä uudestaan pintaan. Kova työni omien rajojeni ylittämiseksi, kaikki treenikilometrit, perheen tuki ja yhteinen kokemus heidän kanssaan, kisan aikana koetut tuntemukset: uimisen selvittäminen ja suorastaan siitä nauttiminen, mahtava vauhdin tunne pyöräilyssä ja juoksun nautinnollinen kärsimys, sekä tietenkin mahtava tapahtuma kokonaisuudessaan – kaikki ne iskivät tajuntaan muutamia minuutteja maaliintulon jälkeen kun pahin rasitus oli mennyt ohi.

Ensimmäinen triathlon-kisani on nyt takana ja kokemus oli huikea. Laji imaisi minut viimeistään nyt täysin pauloihinsa. Aloin jo välittömästi maaliintulon jälkeen miettimään talven treenejä ja ensi kesän kisoja. Ensimmäinen kisakokemus oli osoittanut selvästi, että missä minulla on eniten kehitettävää ja mitkä asiat ovat parhaalla tolalla. Tällä hetkellä onkin kova hinku päästä korjaamaan omia heikkouksiani sekä entisestään parantamaan vahvoja osa-alueitani. Ensi kesän kisoissa aikani ovat toivottavasti sitten selvästi parempia. Mutta nyt nautin vielä hetken aikaa tästä tunteesta.

Finntriathlon Joroinen 2014 Finisher


Olli Porola

Olli Porola

Coach, Entrepreneur at Optima Coaching
Olen liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjä, triathlonvalmentaja, fysiikkavalmentaja ja Personal Trainer. Tutustu tarjontaamme www.optimacoaching.fi tai ota yhteyttä olli.porola@optimacoaching.fi
Olli Porola

Latest posts by Olli Porola (see all)

5 vastausta artikkeliin ”Finntriathlon Joroinen 2014 – Ensimmäinen triathlon-kisani”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.